Elämää kuplassa

Aaltoes:n Startup Life -blogissa allekirjoittaneen vieraskirjoitus ensimmäisen parin kuukauden kokemuksista. Ennen kuin paneudutaan blogipostauksen filosofisempaan yhteiskuntapoliittiseen pohdintaan, on kulunut viikko sisältänyt jälleen yhtä sun toista hurjaa. Firman virkistysviikonlopun jälkeen maanantaina otettiin chillimmin ja suunnitelmissa oli viettää vapaapäivää omien projektien parissa, mennä Workshop Cafeen ja koodata isoja harppauksia eteenpäin. Ei mennyt niin kuin Strömsössä ja päivä meni epämääräiseksi hengailuksi, enkä oikeastaan saanut juuri mitään aikaan. Kevään saapuessa pitää kyllä panostaa elämän aikatauluttamiseen ja pyrkiä joka päivä löytämään aikaa myös omille projekteille, jotta ei joudu viime hetkillä puristamaan ja puskemaan ulos huonoa palvelua.

Tiistaina muu jengi aloitti työviikon, mutta itse suuntasin kohti etelää, kun Kalifornian tasapainoa järkyttämään saapui Ville Turusta. Ja aikamoinen seikkailuhan siitä päivästä sukeutui. Hyppäsin aamumetrolla Daly Cityyn kaupungin eteläpuolelle, josta Ville nappasi meitsin auton kyytiin ja päätettiin ajella Stanfordiin, jossa oli alunperin tarkoitus tavata. Päätettiin kuitenkin valita länsirannikon reitti ja katsella Tyynen valtameren maisemia.

Kuten startup-henkeen kuuluu, suunnitelma ja toteutus eivät aivan vastanneet toisiaan, mutta loppujen lopuksi päädyttiin pitämään enemmän hauskaa kuin suunnitelmiin kuului, nähtiin mielettömiä maisemia ja nautittiin elämästä. Koska täällä puhelinverkkojen toiminta on erittäin kyseenalaista, ei Google Mapsilta saatu vinkkejä kuin aina silloin tällöin, joten mentiin suht paljon ohi alkuperäisestä risteyksestä ja päädyttiin lähes Santa Cruziin saakka. Kuitenkaan moottoritiereitti Santa Cruzista Palo Altoon ei kuulostanut houkuttelevalta, joten päätimme oikaista vuorien ja metsien läpi. Ja voi veljet, mikä ratkaisu se olikaan.

Valtamerta, karua kalliota, kaunista kukkulaa ja maalaismaisemaa, tiheää ja kaunista metsää, kansallispuisto ja sitä sun tätä. Maisemat vaihtuivat, korkeus merenpinnasta kävi ajoittain sellaisissa korkeuksissa, ettei Suomessa pääse kuin haaveilemaan, tiet olivat kapeita ja lopulta metsästä päädyttiin laskeutumaan kurvittelevaa vuoristoa alas kohti laaksoa. Vuorelta avautui uskomaton näkymä yli koko Piilakson.

Kun vihdoin pääsimme Stanfordiin, rakkaus tuohon mystiseen maailmaan syttyi jälleen kuin Feenix-lintu viimeisillä hetkillään. Tunnelma valtavalla ja kauniilla kampuksella on täysin uniikki. Ilmapiiri on yhdistelmä energiaa ja innostusta sekä toisaalta rentoa elämästä nauttivaa asennetta. Stanfordin kampus on paikka, jonne palaa kerta toisensa jälkeen mielellään ja ajattelin ryhtyä kerran kuussa viettämään päivän kampuksella.

Alunperin suurinpiirtein lounastapaamisen mittaiseksi suunniteltu päivä venyi 12 tunnin seikkailuksi, joka oli jokaisen hetken arvoinen. Oli mahtavaa vain ajella ja jutella niitä näitä, vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.

Keskiviikkona heitettiin hyvästit yhdelle kaikkien aikojen elokuvantekijöille, kun kävimme Jyrin, Marsin ja DH:n kanssa katsomassa Hayao Miyazakin jäähyväisteokseksi jäävän Wind Rises -leffan. Historiallinen, tositapahtumiin pohjautuva elokuva japanilaisesta lentokoneinsinööristä oli jälleen taattua Miyazaki-laatua, vaikka olikin aika erilainen kuin miehen aikaisemmat elokuvat. Joe Hisaishi valloittaa jälleen luihin ja ytimiin uppoavalla musiikillaan ja elokuvan jälkeen ei ollut juuri mitään sanottavaa. Harvoin elokuva jättää täysin sanattomaksi, mutta tällä kertaa Miyazaki siinä onnistui täydellisesti.

Torstain show’sta vastasi 19-vuotias Olli Määttä, joka johdatti Pittsburgh Penguinsin haialueelle (Sharks Territory kuulostaa englanniksi aavistuksen kiehtovammalta, pakko myöntää). Sain firmalta kaksi lippua matsiin ja nappasin Kristianin matkaan. Ja olipa huikea peli. Määttä iski taululle 2+0 ja vaikka lopulta Sharks nousikin takaa ohi ja nappasi kaksi pinnaa, Penguinsin näkeminen oli mahtava elämys. Leijona-paita päällä ei olisi voinut olla juuri tyytyväisempi suomalaisten esityksiin.

Lauantaina vietettiin Brace.io:n Laurin synttäreitä ja päivästä muodostui aika tyypillinen lauantai. Tämän tahdon viedä mukanani Suomeen, kun sen aika koittaa: aamulla pitkä brunssi (tällä kertaa reilu nelituntinen brunssi The Rampilla) ilman kiirettä tai huonoa omaatuntoa päivän tuhlaamisesta ja iltapäivällä brunssin jälkeen viimeistä viikonloppuaan ennen remonttia auki olevaan Dolores Parkiin, jossa kauniissa auringonpaisteessa istuskeltiin tunti jos toinenkin juhlaseurueen muuttaessa muotoaan ihmisten tullessa ja mennessä.

Ja koska sunnuntai on varattu täydelliseen rötväämiseen, on aika pohtia San Franciscon teknologia-kuplassa elämistä.

Teknologia-startupissa työskentely San Franciscossa on mahtavaa, mutta se on myös valtava kupla. Ei samanlainen kupla kuin 2000-luvun dotcom-buumi: kyse ei niinkään ole siitä, että eletään valheellisten premissien varassa ja pelätään koska kupla puhkeaa ja rahat loppuu (vaikka toki sitäkin startup-elämässä aina on mukana). Puhun tässä enemmänkin sellaisesta kuplasta, jossa eläessä on suhteellisen rajallinen ja kapea näkökulma elämään. Todellisuus unohtuu, kun työskentelee startupeja vilisevällä alueella, tienaa parissa kuukaudessa enemmän kuin opiskelijana koko vuotena ja kaveri- ja tuttavapiiri koostuu muista samassa tilanteessa olevista ihmisistä.

Pitäisi jotenkin onnistua löytämään paikallisia kavereita, jotka eivät ole teknologia-alalla eivätkä työskentele startupissa. Kun kuitenkin kaikki tapahtumat ja muut luontevat mahdollisuudet ihmisiin tutustumisessa ovat alan meetupeja, ei ongelmaan ole mitään helppoa ratkaisua. Ja ylipäätään erilaisissa meetupeissa ja järjestötoiminnassa ongelmana on se, että niihin osallistuva porukka on tietynlainen, suhteellisen spesifi osajoukko koko populaatiosta, että jäävuoren huippu -syndrooma sen kun pahenee.

Siitä huolimatta olen jälleen ilmoittautunut ensi viikolle PyCon Preview -meetupiin tapaamaan samankaltaisia innostuneita tech-startup-ihmisiä ja kuuntelemaan innostavia puheenvuoroja Python-yhteisön uusimmista käänteistä. Sekin on aina parempi vaihtoehto kuin jämähtää hengailemaan joka päivä vain suomalaisten laiffereiden kanssa. Täällä maailman toisella puolen ei tule käytyä ihan joka päivä, joten pitää ottaa kaikki irti ja tutustua niin paljon “paikallisiin” kuin mahdollista. Lainausmerkit siksi, että en tiedä, onko olemassa aidosti paikallisia sanfranciscolaisia, sillä tämä on varsinainen siirtolaisten sulatusuuni.

Tylsää täällä ei kyllä kerkeä tulemaan, sillä seuraavan parin viikon aikana firman suomalaisvahvuus tuplaantuu ja kaupungin turkulaisvahvuus kasvaa hetkellisesti mittoihin, jotka järisyttävät länsirannikon tasapainoa, kun Boost Turku saapuu tutustumaan laakson vilinään. Lisäksi alkavalla viikolla pitäisi kirjoitella kauppamatkustajan ongelmasta omaan Passion for Data-blogiin sekä aikatauluttaa 45 minuuttia joka päivälle uutta, datan visualisointityökaluihin keskittyvää blogipostaussarjaa varten. Myös Asteriskin ja Digitin FILE-lehteen tuleva Asteriski Amerikassa –seikkailukertomus pitäisi loihtia kasaan tulevia sukupolvia inspiroimaan.