Tulevaisuuden avoimet ovet

Päivä päivältä täällä tulee kelattua toinen toistaan syvällisempiä ajatuksia ja mielipiteet kaikesta vaihtelevat laidasta laitaan. Aika tarkallaan 3 kuukautta sitten SFOn lentokentälle laskeutui Lontoosta saapunut kone ja elämän kirjassa alkoi uusi luku. Alunperin kuuden ja nyt kahdentoista kuukauden komennuksella täällä eläminen on saanut aikaan lähes päivittäistä pohdintaa siitä, mitä teen kun hiekka tiimalasissa valuu vähiin. Jopa vielä muutama kuukausi sitten ikävältä tuntunut ajatus Suomeen palaamisesta ei enää ole mitenkään mahdottoman tuntuinen.

Vieläkään ajatus ei tunnu rationaalisesti kannattavalta tai mitenkään loogisesti perustellulta. San Francisco on kaupunkina mieletön ja persoonallinen, ilmasto on vihdoin tarjonnut minulle mahdollisuuden elää täysillä kierroksilla ympäri vuoden, nykyinen työpaikka on miellyttävä ja haasteita tarjoava eikä pitkän tähtäimen maisemakaan näytä työtilanteen suhteen sellaiselta, että täällä montaa päivää vuodessa tarvitsisi pohtia mistä löytää töitä. Kysyntää koodareille riittää ja päivä päivältä kehittyy valtavilla askelilla eteenpäin – välillä jopa niin kovaa, että aivot eivät pysy mukana.

Kuitenkin takataskussa on pieni levoton kutina. Hyvänpäivän tuttuja ja hyvät suhteet työkavereihin on olemassa ja muiden Laiffereiden kanssa on erinomainen meininki, mutta sellainen vakaus on hukassa. Laifferit tulee ja menee, työpaikat vaihtuu ja muutos on väistämätöntä. Ilman vakaampia ja syvempiä ystävyyssuhteita on vaara jäädä kaiken mielettömyyden keskelle yksin. Tuntuu siltä kuin olisi koko ajan matkalla jonnekin ja pitkässä juoksussa se ei johda onnellisuuteen. Tietysti on mahdollisuus, että syssymmällä on jo vakiintunut olo ja levottomuus on karissut, mutta näin kolmen kuukauden kokemuksella ei samanlaista rentoutta arjessa ole kuin Suomessa eläessä.

Kaikkein hulluimmalta tuntuu mielen sopukoissa kasvanut ajatus siitä, että olen jo saavuttanut sen, mitä lähdin täältä pohjimmiltaan hakemaan. Todistin itselleni, että musta on tähän ja että pystyn pärjäämään Piilaaksossa. Siinä ohessa osoitin sen myös niille, jotka ehkä sattuivat epäilemään. Nyt tiedän jatkossa töitä hakiessa ja elämää eläessä, mikä on oma taso ja mikä on se potentiaali, jonka voin saavuttaa.

Olen varovaisesti jo tehnyt suunnitelmia ensi vuodeksi Suomeen ja alkanut olla salaisesti innoissani siitä, kuinka hienoja juttuja pystyn tämän kokemuksen pohjalta tekemään ilman, että tarvitsee hetkeäkään epäröidä, pystynkö siihen tai kannattaako edes hakea. Nyt tiedän, että vain taivas ja mielikuvitus on rajana ja se mahdollistaa minut tekemään juttuja, joista ennen vain haaveilin.

Tänne muuttaessa olin sitä mieltä, ettei minulla ole Suomessa mitään, mikä jää taakse tai mikä pitäisi siellä. Viime aikoina olen alkanut tulla siihen tulokseen, että ehkä Suomeen jäikin jotain sellaista, jonka vuoksi kannattaa kestää muutama kuukausi kylmää ja pimeää.

Parasta kokonaisuudessa on se, että päädyn mihin tahansa lopputulokseen ja vie elämä minne tahansa, ensi vuodeksi auki on vain ja ainoastaan hyviä ovia.