Kolmen kuukauden kriisi

Hard things are hard because – by definition – doing them is not easy. It takes time, effort and still, not everyone can do them. And they shouldn’t be easy. Because that is exactly the reason what makes them desirable – for you and for the rest of the world. (startuplife.fi/one-final-note-do-hard-things/)

Uusien asioiden oppiminen on aina vaikeaa. Ihmisaivot on yllättävän kompleksi kokonaisuus, johon voi aika isolla paineella syöttää uutta tietoa ja toivoa, että osa siitä tarttuu synapsien matkaan. Viimeiset kolme kuukautta tähän päänkaltaiseen mötikkään on kaadettu aivan älytön määrä uutta tietoa ja osaamista todella lyhyessä ajassa. Tietynlainen innostus ja intohimo on jäänyt hieman informaatioähkyn alle ja viime päivät on lähinnä väsyttänyt aamusta iltaan ja kuten viime postauksessa kerroin, on alkanut kotiinlähtökin pohdituttamaan.

Joskus elämässä pitää olla rehellinen edes itselleen, vaikka tietää, että totuus on perseestä. Yksi syistä kotiinpaluun pohtimiselle on se, että on saavutettu vuoristoradassa se kohta, jossa alkaa pohtia onko vaikeiden asioiden tekeminen sittenkään niin hauskaa ja voisiko olla kivempaa tehdä duunia, joka on jossain määrin helpompaa, vähemmän stressiä tuottavaa ja mahdollisesti avaisi uusia energiatasoja tehdä muita juttuja, kuten nauttia elämästä, pehmeistä taiteista ja chillailla. Muut syyt ovat viime kerralla jo kertomani levottomuus ja eräänlainen yksinäisyyden tunne.

Jostain pitäisi saada kaivettua jälleen se ilo ja riemu tehdä asioita.

Olen löytänyt uuden riemun kirjoittamisesta täällä ollessani. Aloitin jokin aika sitten tarkoitushakuisesti parantamaan kirjoitustapojani ja ennen kaikkea pyrin luomaan rutiinin, joka helpottaisi blogipostausten, artikkelien ja fiktion kirjoittamisen aloittamista. Viime viikonloppuna kirjoitin 3 blogipostausta ja kaksi artikkelintapaista ja se tuntui jopa yllättävän helpolta. Tällä viikolla olen kirjoittanut joka päivä jotain ja saanut aika hyvän flow’n päälle.

The New Yorkerin artikkelissa “The Guilt of the Video-Game Millionares” Rami Ismail toteaa

“I advise them to find one thing to buy with the money,” he said. Buying something tangible makes it more real. It’s a healthy thing to do.”

Löysin artikkelista yllättävän paljon yhtymäkohtia, vaikken olekaan videopelimiljonääri. Kuitenkin ero opiskelijaelämän penninvenyttämiseen on ollut niin valtava, etten ole oikein osannut siihenkään suhtautua. Oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä mulla on vuokran ja perusmenojen jälkeen tilillä rahaa ilman, että tarvitsee ravintolassa laskea pennejä. Olen aina kuvitellut, että rahan lisääntyminen tekisi elämästä vain helpompaa, mutta jo nyt tuntuu todella omituiselta enkä osaa lainkaan suhtautua tilanteeseen. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että olen luonut hyvää Suomi-kuvaa, kun palkasta keskustellessa pomo totesi “I understand you have some drinking to do”.

Eilen flunssan kourissa sängyssä maatessani päätin noudatta Ismailin vinkkiä ja ostaa jotain, mihin ei ole ennen ollut mahdollisuutta. Surffailin useamman tunnin ThinkGeekin, Amazonin ja muutaman muun verkkokaupan valikoimaa ja katselin juttuja, joita pitkään olin halunnut, mutta en ollut (lähinnä toimituskulujen takia) ikinä viitsinyt Suomessa tilata. En loppujen lopuksi osannut ostaa yhtään mitään. Olen yrittänyt myös kierrellä hipsterisisustusliikkeitä (joita San Franciscossa on ihan hillittömästi), mutten osaa niistäkään ostaa mitään, vaikka kaikenlaista kivaa tuleekin jatkuvasti vastaan. Olen huono kuluttaja.