Viuluja ja dubsteppiä

En ole suuri keikkojen ystävä. Hyvä musiikki sytyttää aina, mutta keikoilla ja festareilla käyminen on jotenkin todella epämukavaa ja kaikenkaikkiaan usein nautin musiikista enemmän kotisohvalla tai ympäri huonetta kotona tanssien. Suomessa lähinnä kävin katsomassa bändejä, joissa soittaa tuttuja, kuten Viper Armsia tai Roope Salminen & Koirat -orkesteria. Nuorena poikana kävin Indicaa katsomassa kahdesti samana päivänä, mutta muuten keikoilla käyminen on jäänyt.

Keikoilla käymisen kulttuuri ei vain oikein sovi minulle. 18.30 jonoon, 19.00 sisälle, saman tien pitää rynnätä sisään, jotta ehtii lavan eteen, 20.00 aloittaa lämppäri, josta ei oltu missään kerrottu etukäteen (olisi vaikka voinut kuunnella jonkun biisin ja fiilistellä musaa). 20.30 lämppäri lopettaa ja seuraavat puoli tuntia odotellaan, että pääesiintyjä aloittaa. 2,5 tuntia lattialla seisoskelua ja kelloon tuijottamista – vaikka myönnettäköön, että vietin aikani lähinnä blogeja lukien ja kelloa tuijottaen. Paikkaansakaan ei viitsi pois antaa, joten keikkasalista ei voi poistua oluen äärelle ja homma on jotenkin todella epämiellyttävää.

Koska kuitenkin olen valtava viulumusiikin ja Lindsey Stirlingin fani, ostin liput Lindseyn keikalle jo Suomessa, suurin piirtein heti kun olin työpaikan saanut. Lindsey on paitsi uskomattoman lahjakas viulusti ja uskomaton tanssija, hänen musiikkivideonsa ja Youtube-videonsa ovat upeasti tehtyjä ja niiden riemua lisää se, että Lindsey tekee ne itse. Hän tekee upeita asuja, rakentaa rekvisiittoja, editoi videot ja puuhailee kaikkea mahtavaa.

Keikka oli aivan mieletön, vaikka ajoittain omaan makuuni bassot olivat liian kovalla (jälleen keikkamusiikin miinuspuolia) ja viulu välillä hukkui liikaa muuhun soittoon (Lindseylla oli keikalla rumpali ja kosketinsoittaja). Parhaita biisejä olivat ne, joissa Lindsey soitti yksin viulullaan. Paras kappale oli tietysti Legend of Zelda -videopelibiisi. Musisoinnin lisäksi Lindsey kertoi elämästään, ajoittaisista synkistä hetkistä ja vaatteiden vaihdon ajan taustalla pyöri kotivideoita lapsi-Lindseysta. Hellyyttävää. Kaikesta keikkakulttuuriepämiellyttävyydestä huolimatta kokemus oli käymisen arvoinen ja ehdottomasti yksi alkuvuoden kohokohdista.