Hulinaa, vilinää ja vilskettä

Blogaustahti on hieman hidastunut, ajoittain siksi ettei oikein tiedä mitä sanoisi ja varsinkin viime aikoina siksi, että on ollut hurjasti hulinaa, vilinää ja vilskettä. Luonnuskansiosta löytyy kuitenkin elämän kuvailun lisäksi kirjoituksia tänne sopeutumisesta, Internetin mullistavasta vaikutuksesta transatlanttiseen viestintään sekä kohdemaan kulttuuriin ujuttautumisesta.

Yleismaailmallisia aihepiirejä ennen kuitenkin turinointia viimeisestä parista viikosta. Lindsey Stirlingin keikan jälkimainingeissa julkaistiin pari kuukautta kehityksessä ollut uusi, joskin vähemmän kuluttajaseksikäs toiminnallisuus, josta kiinnostuneet voi lukea firman blogista. Projektin parissa meni hermot ja usko omaan tekemiseen aivan liian monta kertaa, uutta opittavaa oli aivan valtavat määrät ja erityisesti ohjelmistotuotannolliset puolet tekivät työskentelystä olemattomalla kokemuksella vaikeaa. Osaan kyllä kirjoittaa koodia, mutta arkkitehtuuripuolen päätökset ja isommat kokonaisuudet ovat freelancer- ja opetuspohjalta aivan nollaa, joten päätä hakattiin seinään kerran jos toisenkin. Lopulta tuote saatiin kuitenkin ulos hyvässä muotissa ja bookattin firman virkistyspäiväksi kartingia onnistuneen projektin kunniaksi.

Memorial Day eli paikallisten sodassa kuolleiden muistopäivä toi ylimääräisen vapaan ja päätimme suomalaisporukalla lähteä niin sanotusti metsään. 4 päivän reissu Yosemiten kansallispuistoon, 11 Startup Life -seikkailijaa ja pieni mökki Mammoth Mountainsin kupeesta. Perjantaina aikainen herätys, Uber kaupungille ja vuokra-autoliikkeen kautta matkaan. On typerää, että jos varaat auton klo 9, ei ole mitään takeita että auto olisi valmiina odottamassa ja saimmekin auton vasta puoli kymmeneltä. Täällä ei siis kannata turhan tiukalla aikataululla varata autoja. Koska pääsimme matkaan aamuvarhain eli ennen puolta päivää, oli aikaa pysähdellä mukavan näköisille kuvauspaikoille ja Yosemiten päässä kävimme jo perjantai-iltana tsekkaamassa Glacier Pointin hulppeat näköalat ja Lower Yosemite Fallsin vesiputoustunnelmat.

Lähde pienelle patikoinnille, sanoivat
Siitä tulee hauskaa, sanoivat.
Se on vain 2,4 kilometriä, sanoivat.

Ajattelin, että kyllähän jopa meikäläisen kaltainen, hieman vähemmän urheilullisessa huippukunnossa oleva kaveri 2,4 kilsaa kävelee kauniissa maisemissa vähän kameralla kiintoisia kohteita osoittaen. No jaa, reitti oli lähes pystysuoraa kiipeämistä kalliota ylös ja jo reilun kilsan jälkeen piti puhaltaa pilliin ja kieriä puuskuttaen mäki takaisin alas muiden reissaajien jatkaessa pitkälle reitille. Muita odotellessa katselin muiden pikkulasten kanssa paikallista lastenkirjailijaa, joka veti ihan hauskan show’n, jossa arvuutteli lapsilta Disney-elokuvien musiikkeja. Sunnuntaina päätin olla fiksu jo aamusta ja jäädä Mammoth Lakesille muiden suunnatessa taas kohti taivaankantta ja jääkiekon katkeran MM-finaalin jälkeen jatkoin sunnuntaipäivää sporttibaarissa, jossa Rangersin ja Canadiensin NHL-ottelua oli ilo seurata hyvän ruuan ja juoman seurassa. Maanantai eli varsinainen Memorial Day meni lähinnä ajellessa kotiin päin ja syödessä juhlapäivän vuoksi lähes autioituneessa Oakdalessa, jossa oli kaikki keskustan kadunvarret täynnä jenkkilippuja. 30 metrin välein pystytetyt lippukepit olivat ihan hieno näky, mutta ketään muita ei kaupungissa ollut maisemista nauttimassa emmekä tainneet olla aivan kohdeyleisöä.

Tämän viikon perjantaina kävimme ajamassa lentokentän kupeessa kartingia ja ensikertalaisena olin yllättävän huono. Kuvittelin aina olevani hyvä kuski, mutta ilmeisesti ajoin harjoitusajon turhan varovaisesti ja karsinnoissa spinnasin ja sain kylkeen mojovan tällin kaverilta ja olkaseudun venähdettyä jouduin huitomaan itseni kesken rallia pois ajotieltä. Lopun aikaa keskityin lähinnä kuvaamaan muiden suorituksia ja nauttimaan vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Kartingin jälkeen oli perinteisen perjantaivideopeliannoksen aika ja toimistolla Juhanan kanssa kurmootettiin jenkkejä Counter-Strikessä (kunnia voitoista kuului pitkälti Juhanalle, itse jakelin taktisia ohjeita suomeksi). Väen vähentyessä jatkoimme muutaman työkaverin kanssa pubiin oluelle ja ekstempore-ideana lähdimme ottamaan mittaa toisistamme toisessa periamerikalaisessa lajissa eli keilauksessa. Yleensä olen aikamoinen keilamestari, mutta tällä kertaa heitin huonoimman tulokseni ikinä ja jäin jumboksi. Onneksi mallaspirtelöt ja uudet tuttavuudet (työkaverin kanadalaiskaveri piti jääkiekosta, joten löysin juttukaverin!) hoitivat viihdytyspuolen, joten perjantai-ilta jatkui rattoisasti.

Ja jotta viikko ei jäisi pelkkään huvitteluun, kävin lauantaina Becoming a Better Programming Teacher -workshopissa, josta etukäteisodotuksina oli oppia uusia tekniikoita, joilla voisimme yliopistolla hyödyntää pariohjelmointia nykyistä paremmin. Niitäkin pussin pohjalle kertyi, mutta sain irti niin paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella. Kävimme hyviä keskusteluja n. 20 hengen luokassa ihmisten kokemuksista ja ajatuksista. Eniten kuitenkin miettimisen aihetta antoi harjoitus, jonka teimme ja jonka tarkoitus oli simuloida sitä, millainen kokemus (pari)koodaus on opiskelijoille. Pareittain tarkoituksena oli ohjelmoida usein tälläisissä harjoituksissa käytettävä Conway’s Game of Life, mutta käyttäen Fortran-ohjelmointikieltä, jota kukaan ei ollut käyttänyt joko ikinä tai ainakaan kymmeneen vuoteen.

Olin ylläyksekseni hieman vastahakainen, ajattelin että eihän minulla ole mitään hajua miten tätä tehdään (olen tehnyt Game of Lifea kymmeniä kertoja enkä vieläkään tiedä, miten sen saa toimimaan) ja kieli on tuntematon ja vieressä istuu tuntematon kehittäjä, joka varmaan pitää minua aivan idioottina. Sitten tajusin, että meidän opiskelijamme todennäköisesti kokevat juuri niitä samoja tunteita ja ajatuksia kun istutamme heidät tutoriaaleissa luentosaliin istumaan toistensa viereen ja iskemme eteen tehtäviä, joita he eivät ole ikinä ennen elämässään tehneet. Itse sentään osaan ohjelmoida ja vaikeutena oli lähinnä uusi kieli, joten voin vain kuvitella kuinka vaikeaa on noin viikon ohjelmointikokemuksella hommaan ryhtyä. Tästä sai aivan uutta virtaa ja näkökulmaa omaan opetushommaan ja muistutuksen siitä, miltä tuntuu kun yrittää tehdä jotain, josta ei edes tiedä, mitä kysymyksiä esittää. Workshopista kirjoittelin enemmän lontoon murteella Passion for Data -blogissani.

Näissä workshopeissa sekä Rails Girls ja Railsbridge -tapahtumissa parhaita juttuja on se, että pysyy ajatukset tuoreina eikä jämähdä pelkkään yliopistomalliin opetuksen suhteen. Tapasin yksilöllistä ohjelmointiopetusta tekevän startup-yrittäjän, uusien ohjelmoijien sisäänajosta vastaavan kehittäjän isommasta firmasta ja ennen kaikkea jaoin happy hourilla ajatuksia tapahtuman järjestäneen General Assemblyn väen kanssa siitä, miten olemme yliopistolla toteuttaneet pariohjelmointia massakursseilla. Ja viisumiasioista jutellessa esille nousi fakta, että ko. firma pyörittää toimintaa myös Lontoossa ja mahdollisesti jatkossa saattaisi olla tulevaisuutta sillä saralla.

Näissä workshopeissa sekä Rails Girls ja Railsbridge -tapahtumissa parhaita juttuja on se, että pysyy ajatukset tuoreina eikä jämähdä pelkkään yliopistomalliin opetuksen suhteen. Tapasin yksilöllistä ohjelmointiopetusta tekevän startup-yrittäjän, uusien ohjelmoijien sisäänajosta vastaavan kehittäjän isommasta firmasta ja ennen kaikkea jaoin happy hourilla ajatuksia tapahtuman järjestäneen General Assemblyn väen kanssa siitä, miten olemme yliopistolla toteuttaneet pariohjelmointia massakursseilla. Ja viisumiasioista jutellessa esille nousi fakta, että ko. firma pyörittää toimintaa myös Lontoossa ja mahdollisesti jatkossa saattaisi olla tulevaisuutta sillä saralla.

Järjestelmäkameran hankinnan vaikein osio on se, että napsii 300 kuvaa per tapahtuma ja sitten niitä ei tunnu ikinä ehtivän käsitellä. Joten kuvia sekä Yosemitesta että kartingista tulee Flickriin jossain vaiheessa tämän päivän ja alkavan viikon kuluessa.