Lentäjän poika

Kuvakoostetta parista ekasta Seattle-päivästä Flickrissä.

Kaikki, jotka tuntevat minut, tietävät, että pidän jalkani kaikkein mieluiten maan pinnalla (vaikka pää onkin ajoittain pilvissä) ja siirryn paikasta toiseen junalla tai automobiililla. Vesille tai ilmaan minua ei hirveen vapaaehtoisesti saa, mutta täysin en pidättäydy kuitenkaan kummastakaan, jos määränpää on sen arvoinen. Lensin ensikertaa 90-luvun puolivälissä Espanjaan, sitten 2005 Riikaan ja muuten nuoruudessa ei hirveästi lennelty. Eurooppaa tuli kierrettyä lähinnä bussilla, mutta maateitse ei kovin kauas pötki. Joten vuosi sitten keväällä lensin Shanghaihin, syksyllä kävin Belgiassa ja vuodenvaihteessa lentelin tänne Ameriikan länsirannalle. Kaikkiin noihin lentoihin oli ihan pätevä syy, mutta viime lauantaina eli eilen, lensin San Franciscosta Seattleen ihan muuten vain.

Lentämisessä parasta on se, kun kone pysähtyy lentokentälle. Sitä edeltää hieman lennosta riippuen 15-30 minuuttia järkyttävää korvakipua, mutta sitä seuraa uskomaton euforia, mitä ei ole kyennyt toistaiseksi tuottamaan mikään muu asia, kuin lentokoneella laskeutuminen. Liekö johtuvan korvakivun loppumisesta vai mistä, mutta ainakin se tarjoaa joka kerta suoraan lennon jälkeen hyvän fiiliksen ja on heti valmis tutkimaan uusia saavutettuja määränpäitä.

Lentämisjutut insinööritieteenä sen sijaan on valtavan kiehtova kohde ja kävin tänään katsastamassa Seattlen Museum of Flightin eli kotimaisittain lentomuseon. On käsittämätöntä, kuinka vasta 1903 ensikertaa Wrightin veljekset lentelivät koneella taivaalla ja jo kymmenen vuotta myöhemmin niillä tapettiin väkeä ensimmäisessä maailmansodassa. Sitten toisessa maailmansodassa. Sitten kilpailtiin kylmän sodan aikana avaruuden herruudesta ja vain 66 vuotta ensimmäisestä lennosta, ihminen saavutti kuun pinnan. Kuusikymmentä kuusi vuotta. Aivan uskomaton osoitus älykkyydestä, insinööritaidoista ja tyhjästäkeksimisen kauneudesta. Harmi vain, että kehityksen kiihdyttämiseen niin usein tarvitaan sotaa (tai formuloita). Twiittasinkin aiemmin päivällä, että avaruuteen pääsemiseksi tarvittaisiin sota ulkoavaruuden vierailijoita vastaan. Toivottavasti olen väärässä.

Ilmailumuseo oli kaiken kaikkiaan aika hieno paikka. Odotan innolla pääseväni Smithsonianin ilmailumestaan elokuussa, mikäli kutsu kansakunnan pääkaupunkiin käy. Seattlen ilmailumuseossa oli tarjolla mm. vierailu kansainvälisen avaruusaseman ISS:n laboratoriokapsulissa (jossa NASAn vanha mies kertoi millaista siellä on, kun avaruudessa ollaan). En tiedä oliko tarinamies itse käynyt avaruudessa, mutta tässä museossa en epäilisi, vaikka olisi. Kuulin myös tarinaa Vietnamin sodassa käytetystä Huey-helikopterista mieheltä, joka oli ollut kopterin kyydissä kyseisessä sodassa. Pääsin myös sisään Kennedyn käyttämään Air Force Oneen, joka on lentokone, jollaisella voisin itsekin ehkä matkustaa. Haalarimerkkikokoelmaa kerrytin NASAn ja ISS:n merkeillä.

Museossa oli kattavasti esillä sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ja kaikesta amerikkalaisesta historian opetusstereotypiasta huolimatta tapahtumakuvaukset olivat aika samankaltaisia kuin Suomessa opetettavassa historiassa, mitä nyt hieman särähti korvaan näkemys siitä, että Saksa valloitti Suomen toisessa maailmansodassa. Myös natsi-Saksaa kohdeltiin kohtalaisen reilusti eikä muutenkaan nähtävissä ollut mitään amerikkalaista patriotismia ja omien saavutusten hehkuttamista. Sotien lisäksi paljon tilaa sai luonnollisesti lentokoneiden esittely (sisätiloista löytyivät pienemmät kaksi- ja kolmitasokoneet ja pihalta jumbojetit sekä Air Force One) ja pari omaa osiota saanut avaruudenvalloitus. Tarinat Laika-koiran ja Ham-simpanssin lähettämisestä avaruuteen pistivät kyllä pohtimaan kaiken järkevyyttä.

Pelkän lentolipun sijaan ostin museon ovelta kaupunkipassin, jolla pääsee sisään myös kaupungin muihin paikkoihin, kuten Space Needleen, akvarioon, eläintarhaan sekä EMP-museoon ja jonkin sortin venekyydille, joka taitaa jäädä tässä sadekelissä käyttämättä. Lisäksi ehdoton vierailun arvoinen paikka on Pacific Science Museum, joka sijaitsee kätevästi Space Needlen vierellä sekä Elliot Bay Cafe, joka toimi esikuvana Frasier-sarjan kahvilalle. Suureksi pettymyksekseni Frasieriä ei kuvattu yhtä jaksoa lukuunottamatta lainkaan Seattlessa.