Rakkaudesta Seattleen

Kun kaikki kokemukset kokonaisesta mantereesta ovat pieneltä maantieteelliseltä alueelta, San Francisco Bay Arealta, totuttautuu väkisinkin sikäläiseen elämänmenoon lähes puolen vuoden aikana ja siitä tavallaan tulee uusi standardi. Olen perinteisesti ollut nopeasti uusiin asioihin ja ympäristöihin sopeutuva elämänmuoto. Sen sijaan, että olisin pohtinut mikä San Franciscossa on “väärin” eli erilaista, sopeutin itseni siihen kulttuuriseen maisemaan ja löysin positiiviset puolet.

Kun muuttaa maailmalle 25 Suomen talven jälkeen keskellä pimeintä vuodenvaihdetta ja pakkasta, ei voi olla rakastumatta jokapäiväiseen auringonpaisteeseen. Ja kun vertailukohta on vain se Suomen talvi eikä puoleen vuoteen poistu Kalifornian kuuman auringon alta (Tahoe sattui olemaan muutaman kilometrin Nevadan puolella ja siellä satoi lunta (!), mutta se oli kaksi päivää), siihen tottuu. Edelleen rakastan ajatusta siitä, että voin joka päivä lähteä töihin t-paidassa ympäri vuoden ja vain poikkeuspäivinä lämpötila kipuaa liikaa yli hellerajojen. Mutta 6 kuukautta yksitoikkoista, päivästä toiseen identtistä säätä käy myös nopeasti tylsäksi. Eniten olen kaivannut sadetta, mutta en ole sitä saanut. Joskus puhaltaa raikas tuulenvire ja nostaa huulille hymynkareen, mutta se on vain lyhytkestoista romanssia.

Futiksen MM-kisojen kunniaksi otin viikon irtioton töistä ja lensin pari tuntia pohjoiseen, Washingtonin osavaltioon, Seattlen kaupunkiin. Koko osavaltio on aina ollut jokseenkin mitätön minulle: ei lätkäjengiä ja kaukana kaikesta. Lähinnä tiesin kaupungista Frasierin (jota ei suureksi järkytyksekseni olekaan kuvattu Seattlessa), Space Needlen sekä muutamia satunnaisia hyviä kokemuksia vaihdossa täällä olleilta suomalaisilta.

Rakastuin Seattleen ensisilmäyksellä. Siinä lähti jalat alta kuin Tohtorin ja Rose Tylerin tavatessa. Seattle on hyvin samankaltainen kaupunki kuin Turku. San Franciscoon verrattuna kaupunkia ei ole rakennettu joka millimetriltä täyteen vaan jopa keskustassa on joka puolella tyhjää tilaa, pihoja, leveitä jalkakäytäviä ja sellaista. San Franciscossa on kyllä mukavia puistoja, mutta ne ovat puistoja puiston takia eivätkä osa kaupunkia. Bonuspisteitä toki saa siitä, että joka paikassa ei haise jatkuvasti ihmisulosteet.

Ehdin viikon aikana katsoa tuntitolkulla jalkapalloa, tavata kiehtovia ihmisiä (reppu selässä olen huomattavasti sosiaalisempi kuin kotikonnuilla), fiilistellä lähiöelämää ja kiertää turistinähtävyyksiä. Scifi- ja musiikki-ikoneja EMP-museossa, kaloja ja saukkoja Seattle Aquariumissa, perhosia ja vakoojanäyttelyn Pacific Science Museumissa, lentokoneita ja avaruushuumaa Museum of Flightissa ja raidematkailua Monoraililla.

Ja kaiken kauniiksi kruunuksi sain kaipaamani sateen. Pari kolme ensimmäistä päivää taivaalta tipahteli vettä ja nautin siitä joka solullani. Tuulenvire omakotitalon porstualla istuskellessa. Lisäksi sain aikaa vain olla ja nauttia sekä pohtia Isoja Ajatuksia. Täällä niille on tilaa. Ja täällä on pienen ihmisen hyvä olla. Seattlessa on 630 000 asukasta ja silti sain sekä arki-iltana että perjantaina istuskella Community Centerin baseball-kentän katsomossa yksin. Kaikessa rauhassa, valtavan kentän äärellä. Huomasin kaivanneeni sitä kaikkein eniten. Tilaa ajatuksille.

Loppukesästä tai syksyn tullen pitää ehdottomasti tehdä vielä toinen, jos ei jopa kolmaskin reissu. Tasavallan pääkaupunki jää kuitenkin kokematta, sillä hakemukseni CIEEn Leadership Summitiin ei vakuuttanut raatia ja stipendi sinne jäi saamatta.