Kotiinpaluun pelko

Olen monelta maailmanmatkaajalta kuullut, että pahin kulttuurishokki ei tule maailmalle lähtiessä vaan kotiinpalatessa. Vaikka ero kodin ja tuntemattoman välillä on suurempi kuin toisinpäin, maailmalle lähtiessä sitä osaa odottaa odottamatonta ja lähtökohtaisesti olettaa, että kaikki muuttuu ja on hassua ja erilaista. Sitten vuoden mittaan asettuu aloilleen, arki alkaa tuntua siltä kuin elämä olisi aina ollut tälläistä. Kun on lopulta aika lentää kotiin, sitä kuvittelee että muu ei muutu kuin setelit lompakossa vihreistä värikkäisiin ja bussimatkustajien kieli piilaaksoenglannista turun murteeseen.

Mutta paljon muutakin ehtii muuttua vuoden aikana. Itsestäänselvyydet kuten oman ammattitaidon kehittyminen ovat helposti ymmärrettäviä kokonaisuuksia, mutta kulttuurishokin auheuttavat lopulta pienemmät ja piilossa kasvaneet tekijät. San Franciscossa on jatkuvasti edistymisen ilmapiiri ja kaikki asiat tapahtuu hurjan nopealla vauhdilla. Täällä on oletustilanne se, että ihmiset ovat hurjan innoissaan ja tekevät valtavasti duunia ja nauttivat siitä.

Aivot ovat jo virittäytyneet uudelleen sellaiseen muottiin, jossa on ihan normaalia että yrityksiä syntyy ja kuolee ja kaikkia aivan hulluja asioita yritetään. Kuten Kauppalehden kirjeenvaihtaja Senja Larsen kirjoitti uusimmassaan, San Francisco on ihmiskunnan suurin testilaboratorio, jossa uusiin ideoihin törmää joka päivä. Paluu hieman hitaammalla liekillä palavaan Turkuun tulee taatusti olemaan totuttautumista vaativa. Kumpikaan ei ole toista parempi, kyse on aina vain muutoksesta. Sisäisesti käyn kamppailua sen suhteen, asetunko aloilleen kotiin Turkuun vai jatkanko villien kohtaloiden jahtaamista isommissa kuvioissa. Onneksi aikaa päätökselle vielä on ja kotimaan työmarkkinoilla tilanne näyttää maukkaalta. Sharksin ankean kiekkokulttuurin vaihtaminen Kupittaan hornankattilaan houkuttaa kovasti.

Arkielämän sisältöihin ei hirveästi uutta kuulu: kotona vesihana on mennyt rikki nyt joka toinen päivä ja vuokraisäntä on lähettänyt handymania kerta toisensa jälkeen ja viimeisimmällä kerralla jo ilmoitti korjaajaa lähettäessä, että jos ei toimi niin yritetään uudestaan. Iloisempiin uutisiin kuuluu Gilmoren tyttöjen saapuminen Netflixin tarjontaan, mikä on suuresti tuottanut iloa ja riemua. Viimeksi sarjaa katsellessani olin suurinpiirtein Roryn ikäinen suomalaisteinipoika ja nyt katselen sitä lähempänä Lorelein ikää läntisen Amerikan kehdossa. On hassua, kuinka jenkkisarjat ja -elokuvat tuntuivat aina aiemmin niin Hollywoodilta ja niin kaukana todellisuudesta, kun kuvitteli että Amerikka on ihan samanlainen paikka kuin Suomikin. Nyt täällä on huomannut, että ei se tv-sarjaelämä olekaan ihan niin kaukana todellisuudesta ja asiat ja ympäristöt alkavat näyttää tutuilta. Erityisesti Murder, she wroten suosikkijaksoni Birds of a Feather, jossa rouva Fletcher kävelee ensimmäisen asuntoni vierestä ja katselee lahdella samassa kohtaa, jossa itsekin katselin lahdelle tammikuussa.