Standupia Missionin sydämessä

En normaalisti käy yleisissä kulttuuriesityksissä, varsinkaan San Franciscon kaltaisissa suurkaupungeissa. Musiikki- ja standup-keikat ovat aina olleet maailma, josta en ole oikein löytänyt itselleni sopivaa soppea. En tiedä miten kuuluisi olla ja käyttäytyä ja tuntuu hölmöltä keikkaa tai esitystä odotellessa kyyhöttää nurkassa jopa toista tuntia yrittäen näyttää siltä kuin ei olisi epämukava olo.

Tänään kuitenkin kävelin illallisen jälkeen kotiin pitkin Mission Streetiä, kun selkeästi Bostonin seudulta kotoisin ollut kaveri tuli kadulla juttelemaan ja sanoi, että viiden minuutin päästä alkaisi hänen selkänsä takana sijaitsevassa Dark Roomissa hauska standup-keikka. Mitä hän ei kertonut, oli että hän ja hänen kaksi kaveriaan olisivat 50% show’sta ja toisen tunnin täyttäisivät oikeat koomikot. Koska sisään pääsi halvalla viidellä dollarilla ja keikka oli alkamassa juuri, päätin keskiviikkoillan ratoksi käydä testaamassa.

Dark Room on Missionin sydämessä sijaitseva kulttuuriklubi, joka itse kuvailee itseään seuraavasti: “The Dark Room is your one-stop shop for SF comedy, theater, events, entertainment, and rehearsal space – as well as recording studio facilities, both pre- and post-production.” Pienen eteisen jälkeen paljastui erittäin intiimi pieni teatteri, jossa n. 30 istumapaikkaa ja pieni lava lupasivat hyvää. Normaalisti n. 99% kulttuurikokemuksistani on projekteja, joissa ystäväni Roope Salminen joko laulaa, näyttelee tai yrittää olla hauska, joten tällä kertaa oltiin ns. vieraalla maaperällä.

Keikan avasi kadulla sisäänheittoa harrastanut ja Tabernacle-nimistä viikottaista standup-klubia (eli tätä) pyörittävä Steve Post, joka oli erinomainen kevyt introtyylinen standup-juonto. Teksti oli myös aika tylyä ja suoraa ja erityisesti kunniansa saivat kuulla alueen teknologiayritykset. Onneksi istuin pimeän salin takarivissä, jotta startup-t-paitani ja -hupparini eivät erottuneet hipsterijoukossa turhan kirkkaasti. Sen mitä standupia Internetseistä olen katsellut, Steve veti aika tyypillistä settiä politiikasta, rotuennakkoluuloista ja ajankohtaisista aiheista, mutta oli leppoisan hauska.

Valitettavasti keikan “oikeat” koomikot eivät klubin oman kolmikon tasolle päässeet lähellekään. Ykköstähtenä esiintynyt Caitlin Gill oli tylsä ja touhusta puuttui sekä ajankohtaisiin asioihin pisteleväisyys ja hyvät punchlinet. Niinikään ulkopuolelta hankittu Mary Van Note tuntui yrittävän liikaa esittää hahmoa, joka ei ainakaan minuun uponnut ja yritti tauotta epäonnistuneesti vitsejään. Sen sijaan klubin muut omat pojat Matt Lieb ja atleettiseksi Weird Al Yankovicissi luonnehditt Torio Van Grol olivat hauskoja, joskin aika helpoilla vyön alle aiheilla.

Illan kruunu oli lopulta keskivaiheilla esiintynyt Nate Follen, jonka kaksikymmenminuuttinen oli täyttä rautaa alusta loppuun ja luulinkin tässä vaiheessa miehen olevan keikan pääesiintyjä. Setti oli hyvin tasapainotettu, sisälsi monipuolisia ja hauskoja (joskin myös aavistuksen borderline-omituisia heittoja) tarinoita, jotka eivät olleet liian yksinkertaista huumoria sekä muutaman timanttisen helmen, jotka tarjosivat täysin odottamattoman loppukäänteen

Se on harmi, että tämänkaltaisen klubin löysin sattumalta vasta aivan vuoden lopussa, mutta tarkoituksena olisi käydä tsekkaamassa tulevinakin viikkoina mitä kaikkea Tabernaclellä on tarjota huumorin saralla.