Pandemia löi multa ilmat pihalle

Kun maaliskuussa pandemia laittoi Suomen sekaisin, multa katosi sormia napsauttamalla suurin osa siitä missä olin hyvä. Töistä katosi tapahtumat, ihmisten tapaamiset ja mun suunnittelema 6 viikon Euroopan reissu, jonka aikana oli tarkoitus vahvistaa suhdetta kollegoihin ja paikallisiin devaajayhtesöihin Ruotsissa ja Saksassa. Harrastuksista katosi meetupit, lounaat ja konferenssit. Eikä mulla hirveästi arjessa muuta ollutkaan.

Ensimmäisinä viikkoina kun tilanne iski päälle, olin vielä optimistinen. Kyllähän mä nyt aikaan saavana kaverina keksin miten muutan oman työni fyysisistä kohtaamisista ja tapahtumista digidigiin.

Sitten meni kuukausi ja kohta toinenkin ja löi tyhjää.  Alkoi ahdistamaan ja stressaamaan. Pyörin yöt sängyssä, pelasin päivät pleikkaa. Kaikki uusi mitä yritti töissä tehdä kadonnutta vanhaa korvaamaan meni pieleen. Kallion yksiön seinät alkoi kaatumaan niskaan pahasti.

Kesäkuussa tuli pieni henkireikä. Pahimman tilanteen rauhoituttua karkasin maaseudulle ja vietin 5 viikon kesäloman, jossa sain vihdoin unta.  Loman jälkeen 3 hyvää päivää töissä kovalla energialla ja sitten alkoi taas mennä yöt sängyssä pyöriessä, unet jäi 2-3 tuntiin per yö aamuyön pikkutunneilla ja romahdin aika lailla. Yritin puskea, istua palavereissa ja saada aikaan. En saanut.

Meinasin pyörtyä kesken yhtä presistä ja jouduin jättää pari palaveria kesken, kun en enää muistanut mitä edellinen puhuja oli just sanonut.  Syksy tuntui niin toivottomalta. Ei mitään toivon kipinää mihin tarttua, ei mitään mitä suunnitella. Onneksi mulla oli silti työ ja hyvät ihmiset ympärillä sentään.

Kun en ollut kuukauteen nukkunut yhtään hyvää yötä, buukkasin palaverin mun esihenkilön kanssa ja varasin ajan psykologille 5 kerran pika-apuun. Töissä sitten sparrailtiin, että voisin ryhtyä syksyllä tekemään pienellä kaistalla konsulttihommaa jälleen, jotta olisi fiksua tekemistä ja tulisi hyödyllinen olo. Se helpotti heti, oli taas jotain toivoa syksystä.

Heti keskustelun jälkeen stressi alkoi hälvenemään. Ekana yönä en saanut ihan heti unta unirytmin sekaisin olon takia, mutta huomasin että sellainen jokaista hetkeä kalvava stressi oli poissa. Sen jälkeen oon nukkunut joka yö viimeiset 5 viikkoa hyvin.

Psykologin kanssa ollaan juteltu kaikenlaista. Siitä kuinka vaativa mä oon itselleni, kuinka huono oon itsemyötätunnossa ja kuinka mun ainoa tapa purkaa stressiä on tehdä ja kun nyt ei oo päässyt tekemään, on stressi kasaantunut.

Kun uni palasi, alkoi taas olla energiaa. Vähitellen työt alkoi sujumaan ja muutaman viikon jälkeen aloin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen taas innostumaan asioista. Ensi viikolla mulla on viimeinen sovituista tapaamisista psykologin kanssa.

2 viikkoa sitten päätin samaan saumaan laittaa myös sosiaalisen median tauolle. Poistin kännykästä Twitterin ja Facebookin ja blokkasin läppäriltä näiden lisäksi myös Imgurin. Tää ei suoraan liittynyt pandemiaan, mutta ajattelin kokeilla, jos tilannetta edesauttaisi se, ettei kaikkia päiviä lukisi jenkkien sisäpolitiikasta ja näkisi mitä kaikkea muut saa koko ajan aikaan. On tehnyt todella hyvää.

Siitä huolimatta, että oon pysynyt terveenä (ja lähipiiri myös!) ja oon ollut etuoikeutetussa asemassa että työt ei lähtenyt alta, pandemia iski todella kovaa ilmat pihalle. Siksi tän kirjoittaminen tuntuu samaan aikaan niin ensimmäisen maailman ongelmalta verrattuna niihin, joihin tilanne on iskenyt pahemmin. Mutta samalla myös tiedän, että moni muukin painii samanlaisten fiilisten kanssa: ei niin paha, että kehtais valittaa, mutta silti niin paha ettei unta saa. Siksi kirjoitin.